Marko Hautalan kirjallinen blogi

Torajyvät-romaani näyttää saksalaisen dtv-kustantamon versiona tältä. Olen Suomessa ollut aina vähän sitä vastaan, että kirjojani markkinoidaan trillereinä tai kauhuromaaneina, mutta kansikuvahan näyttää todella hyvältä. Täysin levollisena tuota katson.

Lajityyppiahdistukseni ei ehkä liitykään varsinaisesti siihen, miten kirjojani markkinoidaan, vaan siihen, etten kirjoittaessani halua noudattaa minkään genren sääntöjä. Toisaalta haluan vielä vähemmän jotenkin älyllis-ironisesti "kommentoida lajityyppiä" tai harjoittaa muuta itsetietoista nokkeluutta. Kaavamaisinkin lajityyppiteos on mielestäni kuitenkin aina parempi, jos se on pieteetillä toteutettu. Ironinen etäisyys ja muu senkaltainen on lukijan mahdollinen strategia, jonka ei pitäisi kuulua kirjailijalle millään tavalla. Minun mielestäni kirjailijan pitää lähtökohtaisesti olla aina vilpitön ja vakavissaan.

Miksi sitten kaihdan kauhuromaani-nimitystä? Syy ei ole se, että pitäisin lajityyppiä jotenkin vajavaisena. Ehkä lukumuistissa on vain liian suuri määrä vasemmalla kädellä kirjoitettua höttöä. Toisaalta olen aiemminkin käsitellyt täällä esimerkiksi Ramsey Campbellin kaltaisia kirjailijoita, joiden teoksissa pilkahteleva nerokkuus vesittyy liian usein siksi, että heidän on nuoleskeltava kauhuromaaneja lukevien oletettuja odotuksia (seurauksena on yletöntä väkivaltaa, limahirviöitä ja muuta nöyryyttävää). Ehkä haluan välttää moista kohtaloa, vaikka se sitten haittaisi markkinointia. En tiedä.

Mistä kauhugenressä sitten pohjimmiltaan on kyse? Asian ytimeen päästään aika harvoin. Thomas Ligotti on sanonut aiheesta jotakin oikeasti syvällistä. Hänen näkemyksensä esimerkiksi siitä, miksi kauhutarinoissa on usein nukkeja, osuu mielestäni melko oikeaan.

Nukke on ihmisen kuva, "tyhjä ihminen". Siinä tiivistyy peloista äärimmäisin: että ihminenkin on lopulta vain biologinen kone tarkoituksettomassa maailmankaikkeudessa. Se on tavallaan kauhun kosminen ulottuvuus, sen ääripiste. Ligotti on oikeassa, mutta hän on sen lajin nihilisti, ettei edes mainitse nukkeaihion yhteyttä lapsuuteen. Nukke on usein lapsen lelu, lapsenomaisen turvallisuudentunteen symboli. Kauhutarinassa se symboli muuttuu kuitenkin uhkaavaksi. Turvalliset valheet murenevat. Missään ei lopulta ole mitään tarkoitusta tai mieltä. Nuken silmien takana ei ole ketään.

Samasta syystä kauhuelokuvien kestokikkoihin kuuluvat soittorasiat ja lastenlorut ja -laulut. Kauhussa on pohjimmiltaan kyse siitä aavistuksesta, että kaikki lapsuudessa oppimamme turvallisuusmantrat ovat valhetta. Kauhukirjailijoiden soisikin useammin muistavan, että murhanhimoinen psykopaatti tai ärjyvä lonkerohirviö on hellyttävän turvallinen pelonaihe verrattuna siihen, että yksinäinen soittorasia soi tyhjässä, vihamielisessä kaikkeudessa.

Kauhutarinan nihilistinen totuus ei tietenkään ole ainut mahdollinen, onneksi. Mutta sen kolkkoa visiota ei voi ohittaa olankohautuksella. Jokainen meistä, lapsesta vanhukseen, tunnistaa sen tyhjän tuijotuksen.

Kalle Haatasen radio-ohjelmassa oli aiheena suomalainen muinaisusko. Todella mielenkiintoinen keskustelu, kannattaa käydä kuuntelemassa. Ohjelman vieraana olleelta Risto Pulkkiselta on juuri ilmestynyt (tai ilmestymässä) aiheesta kirja, jonka aion hankkia ensi tilassa.

Ohjelmaa kuunnellessa kävi jälleen ilmi, miten omien esi-isiemme uskomukset ovat häkellyttävällä tavalla universaaleja. Esimerkiksi ajatus maan alla sijaitsevasta vainajalasta on jopa yksityiskohdiltaan sellainen, että verrokkeja löytyy hyvin kaukaa. Suomalaiseen muinaisuskoon kuului käsitys siitä, että manalassa kaikki oli väärinpäin. Vainajat kävelivät pää alaspäin, oikea ja vasen olivat vaihtaneet paikkaa ja niin edelleen. Täsmälleen sama ajatus löytyy ainakin muinaisesta Egyptistä. Kreikkalaisten Hades oli myös monella tapaa eräänlainen käänteismaailma, jonka piirteitä siirtyi jossakin määrin kristittyjen käsityksiin helvetistä.

Kiinnostava ja edelleen raivostuttavalla tavalla ratkaisematon kysymys on se, missä määrin eri maailmankuvien yhteneväisyydet ovat olleet entisaikojen siirtolaisuuden ja kaupankäynnin myötä levinneitä myteemejä ja missä määrin arkkityyppisiä, ihmisen aivojen ja maailmassa olemisen samankaltaisuudesta johtuvia universaaleja.

Pulkkinen esitti, että jotkut yhteneväisyydet syntyvät ihmisen fyysisestä perustilanteesta kuten siitä, että jotkut asiat ovat edessä ja nähtävissä, toiset takana ja näkymättömissä, toiset oikealla, toiset vasemmalla ja niin edelleen. Tästä lähtökohdasta ihmisen mielikuvitus sitten järjestää elämän ilmiöt ja koko kosmoksen tavalla, joka lähtökohdan identtisyydestä johtuen on kaikkialla hyvin samankaltainen (Pulkkinen ei maininnut Ernst Cassireria, mutta ainakin hän on esittänyt tämän näkemyksen hyvin vakuuttavasti).

Hankalampi kysymys on vaikkapa se, miksi ajatus jonkinlaisesta alkumerestä on käytännössä universaali. Sen osalta on kyllä houkuttelevaa ajatella, että kyseessä olisi jotakin myötäsyntyistä. Ja, kuten nykyään tiedetään, elämän syntyminen vedestä ei ole pelkästään universaali, vaan jopa oikeaan osuva intuitio. Joka tapauksessa jungilaisuuden ja muiden arkkityyppisiä selityksiä pohtiven traditioiden asettamat kysymykset eivät oikein mene pois, vaikka ovat jo pitkään olleet varsin epämuodikkaita.

No, näillä pohdinnoilla ei tietenkään ole mitään ajankohtaista painoarvoa. Ehkä kirjoitankin niistä juuri sen takia. Tästä taipumuksestani kirjoitin pidempään kolumnissani täällä.

Suhtaudun nuivasti piratismin puolustajiin, mutta tajusin juuri, että taisin olla itsekin varhaisteininä eräänlainen kirjapiratisti. Internetiä ei tuolloin vielä ollut, mutta homma meni näin: luokallani oli eräs tyyppi, jonka saattoi palkata varastamaan kirjoja kirjakaupasta. Hänen kauttaan sain joitakin melko kalliita teoksia pilkkahintaan (nykyisestä piraattipuolueesta poiketen emme kuitenkaan edes siinä herkässä iässä saaneet päähämme, että tällainen toiminta pitäisi laillistaa).

Näin jälkeenpäin tuntuu uskomattomalta, että kirjat tosiaan kiinnostivat teinejä niin paljon tuona Samantha Foxin, Sabrinan, stadionhevin ja muiden ylitsevuotavien häiriötekijöiden vuosikymmenenä. Uskomattomalta tuntuu myös se, että muistan samoihin aikoihin joutuneeni kaveriporukan kanssa kirjakaupan myyjän pihteihin, kun hän epäili liikkeessään liian pitkään luuhaavien teinien yrittävän varastaa kirjoja. Oikeasti vain selailimme ja hypistelimme opuksia, joiden ostamiseen kai aioimme kerjätä vanhemmilta rahaa (se diileri ei ollut mukana, sillä todellisen ammattilaisen tapaan hän ei liikkunut käyttäjäporukoissa).

Tämä muisto tuli mieleen, kun löysin hyllystäni Antti ja Asko Alasen teoksen Musta peili - Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Tuo kirja oli minulle kolmetoistavuotiaana varsinainen raamattu. En ollut tuolloin nähnyt edes promillea kirjassa käsiteltävistä elokuvista, mutta jostakin syystä luin Alasten tekstiä kuin hypnoosissa yhä uudelleen ja katsoin mustavalkoisia kuvia tohtori Caligarista, Nosferatusta, kärpäsenpäisestä miehestä ja nahkanaamioon pukeutuneesta moottorisahamurhaajasta.

Kun nyt otin kirjan pitkästä aikaa käteeni, tajusin miten tärkeä teos Musta peili minulle silloin oli. Alasten (veljesten?) intohimo aihettaan kohtaan välittyi minulle täydellisesti, vaikken mitään psykoanalyysistä tai myyteistä tai elokuvan teoriasta vielä ymmärtänytkään. Voin edelleen näköjään avata lähes minkä tahansa aukeaman ja huomata muistavani käytännössä ulkoa, mitä siinä sanotaan. Kun sitten myöhemmin näin kirjassa esiteltyjä elokuvia, jotkut niistä olivat huonompia kuin mitä Alasten innostavista esittelyistä olisi voinut päätellä. Antti ja Asko Alanen olivat ehkä sitä harvinaista taiteesta kirjoittavaa ihmistyyppiä, jotka rakastavat kohdettaan niin paljon, että pyrkivät katsomaan värivirheiden läpi johonkin alkuperäiseen ideaan. Sitä lajia ei nykyään kovin usein tapaa.

En tiedä, miksi juuri Musta peili oli minulle niin tärkeä. Alasten tyyli on edelleen vetoavaa (tätä postausta kirjoittaessani pysähdyin jälleen lukemaan useamman sivun), mutta olisin kai kaiken järjen mukaan voinut jotakin enemmän teini-ikäiseen vetovaakin voinut ahmia.

Sen uskallan kuitenkin varmuudella sanoa, etten luultavasti kirjoittaisi sellaisia kirjoja kuin kirjoitan, ellen olisi aikanaan Mustaa peiliin kadonnut.

Minun on yleensä helppoa jäljittää se hetki, jolloin romaanieni johtoajatus tai eräänlainen alkukuva syntyi. Mistään kovin dramaattisista asioista ei tavallisesti ole kyse. Päinvastoin. Prosessin laittaa usein liikkeelle jokin pieni, usein vähäpätöiseltäkin tuntuva asia. Työn alla olevan romaanin tapauksessa kaikki alkoi nukkuvasta Selmasta.

Selma on lyhytkarvainen collie. Se tuli omistajiensa kanssa meille kylään joskus alkukesästä. Kyseessä on melko energinen tapaus, mutta jossakin vaiheessa iltaa Selma nukahti. Katsoimme nukkuvaa koiraa, ja toinen sen omistajista mainitsi, että silmien yläpuolella olevat täplät ovat eräänlaiset "valesilmät". Niiden tehtävä on saada eläin näyttämään valppaalta silloinkin, kun se nukkuu. Illuusio toimii varsin hyvin etenkin hämärässä.

Kun katsoin nukkuvaa Selmaa tuosta näkökulmasta, se näytti aivan toiselta olennolta. Valesilmien tuijotus on itse asiassa melko aavemainen. Aivan kuin koiralla olisi jokin rituaalinaamio. Tai toinen luonto, joka ei koskaan nuku. Vaikutelma ei synny pikaisella vilkaisulla, mutta jo kymmenen sekunnin tuijotus auttaa asiaa.

En ajatellut asiaa moneen päivään. Itse asiassa en mielestäni varsinaisesti ajatellut sitä silloinkaan, kun eräänä iltana piirsin yhteen monista muistivihoistani tällaisen kuvan.

Piirustuksella ei ollut mitään kummempaa tarkoitusta. Eikä sen varsinkaan ollut tarkoitus antaa ensi syksynä ilmestyvälle romaanille keskeistä kuvaa ja nimeä. Niin kuitenkin kävi. Kansikuvan ensimmäinen luonnos näyttää tältä.

Vaikka itse tarina ja sen henkilöt ovat muuttuneet kirjoitusprosessin aikana valtavasti, koira ja sen uninaamio on koko ajan ollut se piste, jonka ympärille kaikki muu kehittyi.

Romaanejani on toisinaan kehuttu osuvista ihmiskuvauksista. Otan kehut aina nöyrästi vastaan. Sisimmässäni kuitenkin joudun myöntämään, etten ole kirjoittaessani niinkään kiinnostunut ihmisistä, heidän arjestaan ja elämäntarinoistaan, vaan niistä epäpersoonallisista naamioista, joita he kantavat.

Hiljattain kuulin radiossa keskustelun, jossa oltiin haikeilla mielin siitä, että pääsiäisen henkisyys on kadonnut (olikohan ohjelma nimeltään Taustapeili. Joka tapauksessa juontaja oli Pauli Aalto-Setälä ja yksi vieraista Olavi Uusivirta).

Kukaan keskustelijoista ei oikein osannut artikuloida tuota kaipuuta, joten puhe meni lopulta pääsiäismuniin ja rairuohoon. Tällainen hankaluus kuvastaa hyvin sekä omaani että kaiketi monien muidenkin nykyihmisten sekavaa suhdetta kristinuskoon. Sen totuudet koetaan arvokkaiksi, mutta samaan aikaan kiusallisiksi.

Yksi syy voi olla se, että kristinusko ei ole painotuksiltaan henkinen, vaan korostuneen fyysinen uskonto. Varsinkin alkukirkko painotti konkretiaa pakkomielteeseen asti. Sille ei oikein riittänyt henki tai symboli tai metafora (joiden kanssa nykyihminenkin vielä pärjäisi). Piti olla verta ja lihaa ja ihmetekoja. Jeesus ei noussut kuolleista pelkästään hengessä, vaan käveli ulos haudastaan ja kohosi fyysisesti taivaaseen. Epäilevä Tuomas sai jopa kokeilla sormella ristiinnaulitsemisesta syntyneitä haavoja, koskettaa kehollista, ylösnoussutta ihmistä/jumalaa. Näin konkretisoiva, lähes inhorealistinen, todistelu on vierasta monille muille nykyuskonnoille.

Jatkumona tälle kirkko on hamunnut käärinliinoja ja pyhäinjäännöksiä (en muista kuinka monta "oikeaa" ristinkappaletta tai Johannes Kastajan luuta olen maailmalla nähnyt). Konkretian vaatimukset ovat myös johtaneet vakaviin oppiriitoihin esimerkiksi siitä, muuttuuko ehtoollisviini ihan oikeasti vereksi. Harvoin tulee ajatelleeksi sitäkään, että uskontunnustuksessamme ei puhuta mistään sielun matkaamisesta taivaaseen, vaan ruumiin ylösnousemuksesta.

Konkretiavaatimus on myöhemmin osoittautunut (varsinkin oppineille) kristityille kiusalliseksi. Koptilaiset kieltäytyivät jo melko varhaisessa vaiheessa uskomasta, että Jeesus oli fyysisesti ihminen (heille hän oli ja on yksinomaan jumala). Ruumiin ylösnousemusta alettiin jossakin vaiheessa myös selittää ihmisen erilaisilla "ruumistyypeillä" (soma physikon vs. soma pneumatikon). Mystikot ja nykyajan kristillinen psykologia puhuvat mielellään kaikesta muusta paitsi pilviä kohti ihan oikeasti leijailevasta Jeesuksesta. Alun perin kuitenkin juuri se, luonnonlakeja uhmaava ja historialliseen hetkeen paikannettavissa oleva ihme, on koko aatteen ytimessä.

Mielenkiintoisin konkretiapakkomielteen seuraus on kuitenkin se, että se ehkä avasi polun ateismille. Jos ajanlaskun alkupuolella suuri joukko ihmisiä sisäisti ajatuksen siitä, että jumala on tullut ihmiseksi, ei vaadita montaa vuosisataa ennen kuin jumala-ihminen -assosiaatio alkaa vääntyä muotoon: jumala on ihminen - ihminen on jumala. Päälle vielä joitakin vuosisatoja ja äkkiä tuonpuoleisuutta ei oikein enää tarvita. Vain kosketettavissa oleva on totta.

Alkukirkolle tekisi mieli sanoa: voi miksi menitte vaatimaan, että henkinen tai symbolinen ylösnousemus ei riitä, vaan vaaditte aina konkretiaa. Tässä sitä nyt sitten ollaan, pääsiäisvammaisina.