Marko Hautalan kirjallinen blogi

Kuten edellisestä postauksestani käy ilmi, nukkumiseen liittyvät asiat ovat minulle tässä romaanin kirjoittamisen vaiheessa ajankohtaisia. Öisin valvon, mutta päivisin on välillä hankalaa pysyä hereillä. Yksi tilanteen lieveilmiö on, etten millään saa luettua erästä romaania muuten kuin ehkä vartin pätkissä. Nukahdan aina kesken.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että muita kirjoja voin lukea melko sujuvasti, mutten tätä nimenomaista (en kerro, mikä romaani on kyseessä, sillä joku kuitenkin tulkitsee tunnustukseni parjaukseksi). Syy ei nimittäin ole se, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Kyseessä on hyvin mielenkiintoinen ja vetävästikin kirjoitettu teos. Ikävä kyllä minun kohdallani se puhuu liiaksi niin sanotusti ”unen kieltä”. Lauseet alkavat välittömästi vaivuttaa puolihorrokseen, ja pian jo vintti pimenee. Merkille pantavaa on myös se, että romaani usein ikään kuin jatkuu unessani. Kerran jouduin selaamaan tarinaa taaksepäin varmistaakseni, mitä kirjassa todella tapahtui ja mikä oli unta.

Tilanteelle voi hakea vertailukohtaa eräästä elokuvasta, jonka kuvaston unenomaisuus on niin vakuuttavaa, että tajuntani sammuu heti. En muista, kuinka monta kertaa olen yrittänyt katsoa Tarkovskin Stalkerin. Joka tapauksessa nukahdan aina kesken. Tämä ei ole minulle ollenkaan luonteenomaista (esimerkiksi huonot elokuvat joskus pikemminkin aktivoivat minut, vähän samaan tapaan kuin väittely sellaisen ihmisen kanssa, joka on aivan kaikesta täysin eri mieltä).

Sen perusteella, mitä olen Stalkeria nähnyt, kyseessä on kuitenkin aivan poikkeuksellisen maaginen teos. En ole sillä tavalla elokuvafriikki, että minun olisi katsottava klassikoita minkään kultturellin velvollisuuden vuoksi. Olen palannut Stalkeriin pelkästään siksi, että sen kuvamaailma, harmaassa sumussa liikkuva susi (koira?) ja hämärälle "rajaseudulle" matkaavat hahmot, vetoaa minuun. Jostakin syystä Solaris ja Andrei Rublev eivät saa aikaan samaa vaikutusta. Molemmat ovat kokonaisuutena komeita elokuvia, mutta niiden alkupuolella on jaksoja, jotka tuntuvat vain puuduttavilta. Stalkerin alun verkkaisuus taas on toisenlaista, hypnoottista ja runollista. Ikävä kyllä minun kohdallani myös vastustamattoman unettavaa.

Toisaalta voi olla jopa hyväksi, etten ole koskaan nähnyt elokuvaa loppuun. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, että kirjailija (siinä missä kuvataiteilija ja muusikkokin) pyrkii tuotannossaan alitajuisesti ikään kuin täydentämään ja saattamaan ”valmiiksi” nuoruudessa kokemiaan taide-elämyksiä. Ehkä Stalker on minulle yksi sellainen. Kirjaimellisesti kesken jäänyt tarina, josta mieleen on iskostunut vain se sumu, melankolia ja rajamaille lähtemisen tunnelma.

Unettomuusjaksoista on minulle se hyöty, että tulen tehneeksi löytöjä omasta kirjahyllystämme. Nyt otin yölukemiseksi Gert Ledigin sotaromaanin Stalinin urut (vuoden 1956 painos). Harva romaani nappaa lukijaa kurkusta yhtä napakasti heti alkusivulla. Siinä voi sitten päättää, haluaako jatkaa vai ei. Minä jatkoin.

Ledig osoittautui yhdeksi niistä kirjailijoista, joita lukiessa tuntuu oudolta, että jotkut puhuvat romaanitaiteen uudistamispakosta tai jopa perinteisen romaanin kuolemasta. Stalinin urut jyrää päälle aikamoisella voimalla, vaikka sen keinot ovat täysin 1900-luvun länsimaisen romaanin vakiokalustoa. Tyylillisesti Ledig muistuttaa minua jollakin tavalla E.M. Forsterin tyyppisistä "tarkkailevista" prosaisteista, jotka hahmottelevat muutamalla vedolla suuren joukon erilaisia persoonallisuuksia ilman, että lukijan täytyy pakosta jotenkin tehdä itselleen selväksi, onko kirjailija itse joku romaanin henkilöistä (vaikka erityisesti aikalaisen kirjoittaman sotaromaanin kohdalla tuon kysymyksen luulisi helposti heräävän. Kuvaavaa on, etten ole kokenut tarvetta selvittää, oliko Ledig itse itärintamalla).

Tällainen metodi ei minun mielestäni ole millään tavalla vanhentunut. Ainut ongelma saattaa olla se, ettei sen potentiaalia nykyään malteta tai osata täysin käyttää. Haetaan kovin usein jotakin tarinan keskellä mielipiteineen seisovaa kirjailijan "minää", joka on esteettisessä synkassa kansiliepeessä olevan valokuvan kanssa.

Kausiluonteiselle unettomuudelleni on muuten tuttu syy. Ensi syksynä ilmestyvän romaanin kirjoittaminen on aktiivisessa vaiheessa. Sen piti alun perin ilmestyä vasta keväällä 2013, mutta erinäiset asiat vain loksahtivat paikalleen vähän ripeämmin kuin oli tarkoitus. Yksi tärkeä syy oli se, että päätin viime toukokuussa, että kesällä lähinnä kalastan ja katselen maalin kuivumista. Tuon päätöksen myötä huomasin elokuun loppuun mennessä hahmotelleeni kokonaisen romaanin ja jo kirjoittaneenikin sitä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Itsensä huijaaminen on luovan työn kulmakiviä.

Kerran erään kollegan kanssa tuli puheeksi tuttu tosiasia: minkä tahansa taideteoksen voi lytätä täydellisesti. Minäkin voisin saattaa jokaisen arvossa pitämäni kirjallisen teoksen naurunalaiseksi käden käänteessä, kun vain valitsisin oikean näkökulman. Saattaisin jopa nauttia siitä (William Blaken koko tuotannon teilaaminen olisi naurettavan helppoa!).

Mutta mistä tämä johtuu? Miksi mestariteoksenakin pidetyn romaanin voi melko vaivattomasti ryvettää katuojassa? Eihän esimerkiksi biologi voi totaalisesti murskata oman alansa tutkimusta, jos se on faktojen ja päätelmiensä osalta tieteellisesti pätevä.

Kollegani vastaus oli, että kaikki taide on aina jo valmiiksi naurettavaa. Sen luonteeseen kuuluu tietty hapuileva pellemäisyys, joka vaatii lukijalta tai katsojalta valmiuden lähteä siihen pelleilyyn mukaan. Tuon uskonhypyn voi tietysti myös jättää tekemättä, jolloin taideteos näyttää välittömästi koomiselta ja jotenkin säälittävältä. Luulen, että tästä johtuen äärinegatiivinen kritiikki aiheuttaakin taiteentekijässä usein häpeää. Kriitikon kommentit eivät kosketa vain yhtä teosta, vaan muistuttavat koko touhun perimmäisestä naurettavuudesta.

Jotkut kriitikot ovat lähes ohjelmallisesti kapinoineet yhtä kirjallisen klovnerian muotoa vastaan. He vaativat kirjailijoilta kliseettömyyttä ja täsmällisyyttä, jolloin kaikenlainen sanafiilistely ja eksistentialistinen hapuilu halutaan alleviivata punakynällä ja nauraa ulos salista. Metodiin kuuluu irrottaa romaanista epämääräisiä tai kliseisiä lauseita ja metaforia ja saattaa ne naurunalaisiksi. Unilukkarius on aina hyvästä, mutta jokin taustalla olevassa taidekäsityksessä vaivaa minua. Otan vertauskohdan arkkitehtuurista.

Le Corbusier tunnetaan arkkitehtinä, joka suunnitteli kolossaalisia betonihirviöitä ympäri maailmaa. Hänen funktionalistinen ihanteensa oli, että kaikki turha koristeellisuus tulee jättää rakennuksista pois. Tuon ihanteen hedelmiä on myös kotikaupungissani Vaasassa, jonka historiallista toria varjostaa elementtikolossi nimeltä Rewell Center (suunnittelijansa Viljo Rewellin mukaan).

En tunne arkkitehtuurin historiaa, mutta veikkaisin, että Le Corbusierin oli melko helppoa asettaa aikaisemmat rakentamisen ihanteet naurunalaisiksi. Miksi ihmeessä asettaa rakennuksen pääsisäänkäynnin ympärille kliseisiä koristekuvioita tai, herra paratkoon, ihmisiä tai eläimiä kuvaavia veistoksia? Miksi ihmeessä muurata ja rapata, kun käytettävissä on rauhoittavan symmetrisiä betonielementtejä?

Tällaista ideologiaa vasten funktionalistiset rakennukset varmasti näyttivätkin uusilta ja edistyksellisiltä. Ja aivan varmasti Le Corbusier sai pyyhittyä arkkitehtuurista pois joitakin rutiininomaisia hölmöyksiä, joihin aiemmat sukupolvet olivat jumittuneet. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että virikkeetön betonimöhkäle säilyttää esteettisen arvonsa vain niin kauan, kun joku toistaa sen taustalla olevia ihanteita korvaasi. Vivahteikkaampaa estetiikkaa noudattava rakennus taas vetää katsetta puoleensa, vaikka olisi vähän kömpelökin.

Olisiko myös niin, että romaanimittainen teos, jonka jokainen lause on looginen, täsmällinen ja kliseetön, on kuin Rewell Center tai Ikean Faktum-kaappi. Se on täydellisen riskitön, sillä tasaisessa pinnassa ei ole mitään, minkä voisi saattaa naurunalaiseksi. Joitakin kritiikkejä lukiessa tuleekin mieleen, että niiden taidekäsitys ei vaadi taiteilijalta "liikaa", vaan vääriä, taiteelle vieraita asioita.

Tämä voi tietysti liittyä pelkästään omaan taidekäsitykseeni. Olen kirjoittanut ala-asteikäisestä saakka (jolloin sana "taide" oli tietysti pelkästään aikuisten juttuja). Tekemisen puitteet ja aiheet ovat muuttuneet, mutta yksi asia on pysynyt samana: kirjoittaminen on suurelta osin puolitietoista hakemista, kliseillä leikittelyä ja siitä iloitsemista, että jokin lause kuulostaa hyvältä ilman, että minulla on aavistustakaan, miksi niin on.

Minulle kirjoittaminen ei koskaan ole loppuun asti mietittyjen ajatusten välittämistä. Jos jostakin syystä joutuisin sellaista kirjallisuutta tekemään, voisin saman tien palata takaisin virkamieheksi. Saan usein eniten iloa juuri sellaisten kohtausten kirjoittamisesta, joissa pelleilen oudoilla ideoilla tai olen yksinkertaisesti totaalisen hukassa. Jostakin kumman syystä ne ovat yleensä niitä kohtia, joihin lukijat (monet kriitikot mukaan lukien) kiinnittävät huomionsa ja joita he pitävät mielenkiintoisina.

***

EDIT: Täällä on muuten hyvin mielenkiintoinen Dalrymplen kirjoitus Le Corbusierista (julkaistu myös suomeksi taannoin Kerberos-lehdessä, en ikävä kyllä muista, missä numerossa).

Vuosi 2011 ei ollut hyvä vuosi. Vetoankin johonkin yleiseen kohtuuteen, että tuleva vuosi toisi positiivisia asioita.

Uuteen vuoteen on aina liitetty enteiden tarkkailu. Nykyään kaikenlainen lintujen liitelystä tai lampaan sisälmyksistä ennustaminen on lähinnä iltapäivälehtien palstantäytettä. Siitä en itse kuitenkaan pääse mihinkään, että jotkut ihmiset ennakoivat tulevia pelottavan tarkasti esimerkiksi unissa. En ymmärrä ilmiöitä eikä minulla ole siitä mitään järkevää sanottavaa, mutta niin se vain näyttää olevan. Nuorempana ja kaikkitietävämpänä viitsin psykologisoida ja rationalisoida asiaa loputtomiin, mutta enää en jaksa vängätä vastaan.

Muutamasta luetusta kirjasta: A.S. Byattin The End of the Gods: The Myth of Ragnarok oli aika hypnoottinen lukukokemus. Romaanissa on ohut kehytkertomus, jossa Englannin maaseudulle toisen maailmansodan ajan pommituksia pakoon viety tyttö lukee viikinkimytologiaa kaasunaamari kasvoillaan. Hieno alkukuva, jota vasten tarina jumalten tuhosta tulee lähemmäs ihmisten todellisuutta.

Toinen kirja onkin sitten yllätys, sillä harvoin pääsen suosittelemaan dekkaria, jota ei olisi jo esitelty muualla sataan kertaan. Kyseessä on Stephen Dobynsin The Church of Dead Girls, joka jäi käteeni monen sattuman kautta repaleisena pokkariversiona. En tiedä, miten dekkarifanit tähän suhtautuvat, sillä mikään tyypillinen lajityypin edustaja ei varmastikaan ole kyseessä (en ole asiantuntija, mutta näin oletan). Loppuratkaisu on vielä lukematta, mutta ei sillä mitään väliä ole. Kyyti on ollut jo tarpeeksi menevää tähän saakka. Hienovaraisen hallitusti kirjoitettu teos, eikä minulle olekaan mikään yllätys, että Dobyns on myös runoilija.

Lopuksi uudenvuoden lupaus, jonka yritän pitää mielessä mahdollisimman pitkään: En osallistu mihinkään niin sanottuihin "ajankohtaisiin" keskusteluihin. Yritän olla myös lukematta niitä netissä.

En minä moisesta mitään hyvettä yritä tehdä, mutta YK:n ihmisoikeuksien julistus antanee minulle oikeuden näinkin päättää.

Taas kerran kävi niin, että parikymmensivuinen asiaproosateksti teki minuun suuremman vaikutuksen kuin yksikään viime aikoina lukemani romaani. Kyseessä on saksalaisen filosofin Christoph Tüercken lyhyt essee Dream and Trauma (pistän tarkemmat tiedot postauksen loppuun). Teksti käsittelee unen, mielikuvituksen ja pelon välistä suhdetta, joten aihe sopii täydellisesti sekä työn alla olevaan romaaniini että mielenlaatuuni noin yleensä.

Tüercke lähtee liikkeelle huomiotta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Hän ottaa esimerkiksi Freudin raportoiman unen, joka "ei vaadi tulkintaa". Freud oli eräänä päivänä syönyt paljon oliiveja ja mennyt nukkumaan janoisena. Niinpä hän näki yöllä unta, jossa hän joi vettä ja se maistui taivaalliselta. Freudin mukaan tällainen uni on vain fysiologisen puutostilan aiheuttama automaatio ja siksi epäkiinnostava.

Tüercke on täysin toista mieltä. Hänen mielestään kyseessä on malliesimerkki eräästä ihmismielen hienostuneesta toiminnosta: mieli yrittää vaistomaisesti kamppailla fyysistä ahdistuksenaihetta vastaan. Se toistaa ongelman unessa ja tarjoaa "aineettoman", kuvitteellisen vastalääkkeen.

Tüercke pysyttelee Freudissa myös toisessa esimerkissään. Hän käsittelee ajanjaksoa, jona psykoanalyysin perustaja joutui luopumaan mielihyväperiaatteestaan (eli ajatuksesta, että kaikki unet, myös painajaiset, ovat toiveen toteutumia). Muutoksen aiheutti ensimmäinen maailmansota, jonka jälkeen Freudin oli vähintäänkin kiusallista yrittää selittää rintamalta palanneiden toistuvia sotapainajaisia "toiveiden toteutumina".

Traumapainajaisten kohdallakin Tüercke välttää psykoanalyyttiset teoriasolmut ja kysyy yksinkertaisen kysymyksen: miksi ihmismieli toistaa ahdistavaa näkyä? Miksi mieli toimii kuin jumiin jäänyt projektori, joka paiskaa irvokkaan kuvan eteemme yhä uudelleen? Ja tästä on tietysti johdettavissa eräs kirjailijaa olennaisesti kiinnostava kysymys: miksi haluamme kirjoittaa ja lukea tragedioita, murhatarinoita, kauhutarinoita, keskitysleirikuvauksia, sotaromaaneja ja niin edelleen?

Tüercke hakee piirteelle vertailukohtia alkeellisimmista reaktioistamme. Hän luettelee ihmiselle luonteenomaisia vaistomaisia toimintatapoja, joista yksi on se, että äkillisen kovan äänen kuullessamme me usein huudahdamme. Vastaamme äkilliseen meteliin metelillä, kuin kaikuna. Sama reaktio voi tietysti syntyä myös silloin, kun näemme jotakin yllättävää tai kammottavaa.

Tüercke näkee saman toiston periaatteen ihmisen reaktioissa, myös kehittyneemmissä. Esimerkiksi uhrirituaali on hänen mukaansa luonnossa koettujen kauhujen kaikumaista toistamista: kollektiivista, esirationaalista ja vaistomaista "huutamista" vasten verenhimoisen todellisuuden kasvoja. Uhrirituaalien universaalius tietysti puoltaa tätä näkemystä. Uhraaminen näyttää olevan primitiivisille ihmisyhteisöille yhtä refleksinomaista kuin aivastaminen yksilölle.

Tämä sekava referaatti ei tee oikeutta Tüercken alkutekstille, joka on sekä älyllisesti että tyylillisesti kutkuttava. Se tuntuu viittaavan johonkin ihmisluonnon esisanalliseen kokemukseen samalla tavalla kuin vaikkapa kauhukirjallisuus silloin harvoin, kun se on kelvollista.

Minulle Tüercken ajatukset toivat heti mieleen Torajyvät-romaanissani esiintyvän mörtiläislahkon erään erityispiirteen. Jostakin syystä halusin, että mörtiläisten rituaaleihin kuuluu "merelle huutaminen". En osannut selittää, miksi he niin tekevät, vaikka kustannustoimittaja minulta asiaa kysyikin. Tunsin kuitenkin, että tämä yksityiskohta oli romaanissa tärkeä. Tüercken tekstiä lukiessani tajusin, että tässä se selitys nyt tulee. Onneksi selittäminen onkin filosofien ja tieteentekijöiden tehtävä, ei kirjailijan.

Dream and Trauma löytyy teoksesta On Dreams and Dreaming. Teoksen muut tekstit ovat tasoltaan vaihtelevia, mutta esimerkiksi Kelly Bulkleyn "suuria unia" käsittelevä essee on hyvin mielenkiintoinen. Suosittelen.