Lupa ottaa
Antti Nylén kirjoittaa Houellebecqin Halujen taistelukenttä -arvostelussaan:
Eräässä kirjeessään hän (Houellebecq) myöntää, ettei oikein osaa perustella "voimakasta intuitiotaan", että "ehdoton irtautuminen uskonnosta olisi yhteiskunnalle yhtä kuin itsemurha".
Houellebecqin intuitio sotii monen nykyintellektuellin intuitioita vastaan. Mutta ainakin historiallisesti sillä on kaikupohjaa.
Ankeaa mutta totta: uskontojen tiukkapipoisuus, esimerkiksi seksin suhteen, on tuottanut sivilisaatioita. Ihmisyhteisössä ei synny sonetteja tai kosmologiaa niin kauan, kun jokainen stimuloiva näky johtaa välittömään paritteluyritykseen. Ihminen havahtuu tilaansa vasta sitten, kun vietti ei vie häntä kuin pässiä. Sitä kai ne jeesukset ja gautamat yrittivät lopulta sanoa.
Toisaalta uskontojen moraalisilla periaatteilla (kuten konservatiivisilla periaatteilla yleensäkin) on taipumus jäädä jankuttamaan senkin jälkeen, kun vaara on ohi. Ne ovat sentimentaalisen tyhjäkäynnin mestareita.
Mutta Houellebecqin intuitio asettaa ikävän kysymyksen.
Uskonto on vuosituhansien ajan antanut olemiselle ja teoille moraalisen ja eksistentiaalisen kontekstin. Jos se poistuu kokonaan, korkeimmaksi päämääräksi jää ottaa kaikki mitä kykenee ennen kuin potkaisee tyhjää (sillä se on todellakin pelkkää tyhjää). Ollaanpa rehellisiä: absoluuttiselle ateistille kadotus on käyttämättä jätetty mahdollisuus saada maksimimäärä kivaa.
Kannattaa siis hamuta ja kusettaa, vaikka maailmantalouden ja -rauhan kustannuksella. Ensimmäistä kertaa kirjoitetun historian aikana ei todellakaan ole ketään, keneltä pitäisi kysyä lupaa.
Onko maallistuneesta humanismista vastapeluriksi sellaiselle kivuuksien karkkimaalle?
Aatehistorian näkökulmasta kiehtovaa. Elämisen kannalta hämmentävää.
|
5 kommenttia
|
