Marko Hautalan kirjallinen blogi

Mulla on juuri Larsson kesken. Saa nähdä jääkö siihen tilaan. Hammasta purren taistelin Tuulen varjon läpi, ja siihen verrattuna tämä on kyllä helppoa. Sen sijaan kunnon viihdepläjäyksen löytäminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

En halua pilata lukumotivaatiotasi, Tuomas! Viimeiselle sivulle päässeet ovat kehuneet juonta, joten kannattanee kahlata loppuun, jos on kärsivällisempi lukija kuin minä.

Olen lukenut kaikki Larssonit. Niissä on valtaisa määrä kirjallisia puutteita, ne ovat editoimattomia möhkäleitä ja niistä huokuu minua ärsyttävä hurskasteleva poliittinen hyperkorrektius sekä erityinen ruotsalainen hysteria, jollainen voi syntyä vain maailman turvatuimmassa ja suojatuimmassa hyvinvointiyhteiskunnassa. Silti Larssonin kirjat koukuttivat minut, ja ymmärrän kyllä miksi ne koukuttavat monet muutkin. Larsson rakentaa paitsi vetäviä juonikuvioita, myös yhdistelee piirteitä monista jännitysviihteen genreistä (ja lisäksi päähenkilöt vetoavat piirteillään monen tyyppisiin lukijoihin, dekkareiden ystävistä vakaumuksellisiin feministeihin, jälkimmäisiin etenkin tämä goottitytöksi puettu Peppi Pitkätossu, Lisbeth Salander).

Luulen taistelevani nämä Larssonit loppuun kerralla. Ehkä näiden lukemiseen tarvitaan tällainen leikkauksenjälkeinen olotila, jossa ruotsalainen mukavuus ja loputtomat numerotiedot turruttavat kivuttomaan horrokseen.

Luin tosin juuri Mievillen Scarin, joka oli jostain syystä jäänyt hyllyyn, joten kesän aikana on tullut harjoiteltua aivan liian pitkien romaanien lukemista.

Lisbeth Salander oli minun keskeneräisestä lukuvinkkelistäni kirjan vetävintä antia. Aloin melkein uskoa, että tämä tyyppi tosiaan olisi voinut nostaa vaikka hevosen suorille käsille.

Moralismi on vaikea laji. Minulle se käy raskaaksi silloin, kun se tuntuu rutiininomaiselta. Olen huomaavinani tätä piirrettä nimenomaan ruotsalaisessa populaarifiktiossa. Jopa temppeliritari Arn on moderni, liberaali ruotsalainen, vailla ristiretkeläisen ksenofobista uskonhurmosta!

Vai olenko vain katkera, kun Abba myy edelleen niin hyvin?

Tuomas, tuo voi olla juuri oikea olotila liian pitkille romaaneille.

Itse luin Mievillen The Scar-romaanin hyvin sujuvasti (kuten myös Perdido Street Stationin), vaikka sivumäärä huitelee molemmissa Larssonin lukemissa.

Toiset diggaa progee, toiset jytää?

"Olen huomaavinani tätä piirrettä nimenomaan ruotsalaisessa populaarifiktiossa. Jopa temppeliritari Arn on moderni, liberaali ruotsalainen, vailla ristiretkeläisen ksenofobista uskonhurmosta!"

Havaintosi on oikea, Marko, eikä se johdu suomalaisesta alemmuuskompleksista.

Michel Houellebecq osoittaa, että voi olla moralisti olematta ruotsalainen yhteiskunnallisesti tiedostava dekkaristi -- uskottavalla, tyylikkäällä ja kirjallisesti mielenkiintoisella tavalla.

Houellebecq asettaa moraalikysymyksissä riman jo reilusti perinteisen populaarikirjallisuuden tavoittamattomiin (ei sillä, että sen pitäisi houellebecqmaisuutta tavoitellakaan). Hän on ajan tasalla, populaarifiktion moraali pelaa kuitenkin vielä vanhoilla työkaluilla. Ja hyvä niin.

Mutta tiettyä ristiriitojen sietämistä kyllä vaadin myös viihteelliseltä lukemiselta. Mieville on Britannian sosialistikoalition jäsen ja haastatteluissa avoimen marxilainen, mutta kirjoissaan hän jättää julistuksen taka-alalle. Moralismi on mukana, mutta mielikuvituksen palveluksessa.

Kuinka ollakaan, luin "Miehet, jotka vihaavat naisia" viime viikolla. En ole dekkarien ystävä, mutta koska olin lomamatkalla liian vähän lukemisen kanssa eikä mitään kirjallisuustyyppiä saa kategorisesti hyljeksiä, ostin kioskista Larssonin pokkarin.

Tulin siihen johtopäätökseen, että Larssonilla ei ole kustannustoimittajaa tai ketään, joka lukisi kirjan etukäteen. Luultavasti Larsson itsekään ei enää palaa tekstiin, kun on sen kerran kirjoittanut. Muuta selitystä en tuotokselle keksinyt. Tiiliskivessä on sivu kaupalla tarinan kannalta täysin merkityksetöntä kuvausta ja käsittämätöntä löysyyttä. Aivan kuin Larsson ajattelisi, että on sen älykkäämpi ja parempi kirjoittaja, mitä pidemmän kirjan saa aikaiseksi, asiasta viis. Ensimmäiset kolmesataa sivua olisi voinut helposti typistää kolmasosaan kokonaisuuden siitä kärsimättä. Lopussa taas olisin kaivannut mukaan oivaltavia koukkuja rautalankaselittelyn sijaan.

Toinen kirjan päähenkilöistä, Lisbeth Salander, on todellinen Peppi Pitkätossu II, jonka utopistisille kyvyille ei ole mittaa, ei rajaa. Sinänsä kuvaavaa, että juuri uusi supertyttö on kirjan parasta antia.

Ja nyt kannattaa seisahtua, jos ei halua pilata lukukokemustaan. Aion nimittäin paljastaa kirjan juonesta jotain olennaista, mitä kukaan ei ikinä koskaan ole keksinyt kirjoittaa ja nyt Larsson on sen tehnyt. Ai mitäkö? Kirjassa jahdataan sarjamurhaajaa! Kuinka omaperäistä, sinä huudahdat, kuinka oivaltavaa! Dekkarikirja, jossa jahdataan sarjamurhaajaa! Kuka olisi uskonut?

Ok, joudun myöntämään, että kirjassa oli muutama hyvä idea, esimerkiksi pääilkiön harrastama keinottelu yhteiskunnan varoilla. Se vaan ei riitä. Luin Larssonin perään uudelleen Jääskeläisen novellikokoelman, jossa on muutama oivallus jotakuinkin joka sivulla.

Larssonin kirjan läpikahlaaminen oli minulle turhauttava kokemus, ajan hukkaa. Kadun päivää, jolloin euroni kansankodin kynäilijälle hukkasin. Tästä eteenpäin Larsson on minulle Mies joka vihaa lukijoita.

Aion antaa dekkaristeille vielä toisen mahdollisuuden ennen kuin hylkään lajityypin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. En ole vielä päättänyt kenen kirjan luen. Olisiko hyvää ehdotusta?

Olen tosin - kiitos Larssonin - päättänyt, että en vähään aikaan koske yli neljäsataa sivuisiin romaaneihin, koska hyvä kirjoittaja osaa siinä sivumäärässä sanoa sanottavansa. Yli jäävä osa on kirjailijan huonoutta tai laiskuutta, josta en tahdo joutua kärsimään.

Lopuksi totean vielä, että olen hyvin positiivinen ihminen, joka ei kovin helpolla sano pahaa sanaa mistään kirjasta.

Seuraavaksi Itsevalaisevat.

Oma kokemukseni oli kyllä vastaava, eli "viihtymisen" tunnelmaa en kyseisen romaanin kanssa saanut aikaiseksi, ikävä kyllä.

Editoimattomuus lienee Larssonin kohdalla tosiasia, jonka myöntävät myös romaanista pitäneet (eli he sulattavat sen, koska pitävät juonta silti kiehtovana). Kiinnostavuutta lisäävät kai myös tarinan yhteydet Larssonin todelliseen elämään. Itse tartuin kirjaan osittain siksi, että Larssonin aktivismiura kiinnosti, mikä on tietysti huono kriteeri valita kaunokirjallisuutta.

Kirjan "viihdyttävyys" on toisaalta ongelmallinen asia. Itse viihdyin kesällä hyvin yli 600-sivuista historiateosta lukiessani ("Pagans and Christians in the Mediterranean World from the Second Century AD to the Conversion of Constantine". Jo nimi kaipaisi editointia!).

Jos Itsevalaisevat aiheuttaa yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Larsson, toivottavasti et kerro sitä täällä! Onneksi se on ainakin tiivistä tavaraa...

Itse pidin Larssonin trilogian toisesta osasta eniten. Aikamoisia möhkäleitä toden totta ovat, varsinkin viimeisen osan laajamittaista poliittista spekulointia en oikein tahtonut jaksaa, tosin tekihän se toisaalta kirjasta hiukan erilaisen muihin verrattuna.

Se, mikä minuun vetosi Larssonin järkäleissä, oli se sellainen keskivertosilittelyä hiukan suurempi keskisormi ruotsalaisyhteiskuntaa kohtaan. Tällaista en muista huomanneeni suomalaisessa dekkaristossa, pikemminkin päinvastoin.

Itsevalaisevat aiheutti sellaisen reaktion, että elokuun lopulla allekirjoittanut marssii kirjakaupasta ulos Käärinliinojen kanssa.

Hienoa jos Itsevalaisevat iski! Käärinliinoja odottelen itsekin (en ole vilkaissutkaan kässäriä sitten kesäkuun alun, jolloin tein viimeiset viilaukset).

Yhteiskuntakriittisyys on Suomessa varmasti erilaista kuin Ruotsissa, mutta dekkareissa sitä meilläkin kai esiintyy (esim. Lehtolaisen, Röngän ja Joensuun romaaneissa. Ja Mäki kai edustaa konservatiivishenkisempää kriittisyyttä).

Ehkä Larssonin tapauksessa hänen aktivismitaustansa tekee hyökkäyskulmasta vähän suoraviivaisemman.

Yhteiskuntakriittisyyttä esiintyy suomalaisessa rikoskirjallisuudessa, mutta se tuntuu ilmenevän lähinnä pienenä nipistelynä, varsinkin ruotsalaiseen verrattuna. Mainitsemasi kirjailijat ammentavat toki aiheensa arjesta; hymyilyttävä esimerkki ponnistaa mieleeni Joensuun esikoisesta Väkivallan virkamies, joka lähinnä pyörii poliisin arjen ympärillä - rikoksella siinä ei juurikaan mässäillä. Toisaalta se myös tekee siitä enemmän kaunokirjallisen, josta taas itse pidän. Niin Lehtolainen kuin Rönkäkin, lisättynä vielä Sipilällä, ovat realistisia, mikä näin äkkiseltään tuntuu olevan hyvä asia. Toisaalta Larsson taas, varsinkin trilogian viimeisessä osassa, menee arjesta vielä hiukan pidemmälle - jonkinlaisiin salaliittoteorioihin, suuriin kuvioihin tai kuvitelmiin, jotka yltävät yhteiskunnan syviin rakenteisiin kysyen what if?, minne taas suomalainen dekkari ei ole vielä röyhkeyden puutteessa yltänyt, lukuunottamatta Ilkka Remestä joka tapahdututtaa sen muualla, ja sielläkin yliampuen.

Teemun näkemys kuulostaa asiantuntevammalta kuin omani!

Ja salaliittoteoriat, täysin päättömätkin, ovat kaunokirjallisuudessa usein nostaneet esiin todellisia ilmiöitä. Vaikkei varsinaista salaliittoa tai sen takana olevaa master mindia reaalimaailmassa olisikaan, koko kulttuuri usein toimii jonkin pienen eliitin eduksi ja muiden päänmenoksi, salakavalasti ja ilman ääneen lausuttua toimintakäskyä.

Jokin noissa salaliittoteorioissa, varsinkin dekkareissa, vetoaa minuunkin. Kenties ne antaa pienen uuden ulottuvuuden, fantasiamaisen mahdollisuuden :).