Marko Hautalan kirjallinen blogi

Kerran erään kollegan kanssa tuli puheeksi tuttu tosiasia: minkä tahansa taideteoksen voi lytätä täydellisesti. Minäkin voisin saattaa jokaisen arvossa pitämäni kirjallisen teoksen naurunalaiseksi käden käänteessä, kun vain valitsisin oikean näkökulman. Saattaisin jopa nauttia siitä (William Blaken koko tuotannon teilaaminen olisi naurettavan helppoa!).

Mutta mistä tämä johtuu? Miksi mestariteoksenakin pidetyn romaanin voi melko vaivattomasti ryvettää katuojassa? Eihän esimerkiksi biologi voi totaalisesti murskata oman alansa tutkimusta, jos se on faktojen ja päätelmiensä osalta tieteellisesti pätevä.

Kollegani vastaus oli, että kaikki taide on aina jo valmiiksi naurettavaa. Sen luonteeseen kuuluu tietty hapuileva pellemäisyys, joka vaatii lukijalta tai katsojalta valmiuden lähteä siihen pelleilyyn mukaan. Tuon uskonhypyn voi tietysti myös jättää tekemättä, jolloin taideteos näyttää välittömästi koomiselta ja jotenkin säälittävältä. Luulen, että tästä johtuen äärinegatiivinen kritiikki aiheuttaakin taiteentekijässä usein häpeää. Kriitikon kommentit eivät kosketa vain yhtä teosta, vaan muistuttavat koko touhun perimmäisestä naurettavuudesta.

Jotkut kriitikot ovat lähes ohjelmallisesti kapinoineet yhtä kirjallisen klovnerian muotoa vastaan. He vaativat kirjailijoilta kliseettömyyttä ja täsmällisyyttä, jolloin kaikenlainen sanafiilistely ja eksistentialistinen hapuilu halutaan alleviivata punakynällä ja nauraa ulos salista. Metodiin kuuluu irrottaa romaanista epämääräisiä tai kliseisiä lauseita ja metaforia ja saattaa ne naurunalaisiksi. Unilukkarius on aina hyvästä, mutta jokin taustalla olevassa taidekäsityksessä vaivaa minua. Otan vertauskohdan arkkitehtuurista.

Le Corbusier tunnetaan arkkitehtinä, joka suunnitteli kolossaalisia betonihirviöitä ympäri maailmaa. Hänen funktionalistinen ihanteensa oli, että kaikki turha koristeellisuus tulee jättää rakennuksista pois. Tuon ihanteen hedelmiä on myös kotikaupungissani Vaasassa, jonka historiallista toria varjostaa elementtikolossi nimeltä Rewell Center (suunnittelijansa Viljo Rewellin mukaan).

En tunne arkkitehtuurin historiaa, mutta veikkaisin, että Le Corbusierin oli melko helppoa asettaa aikaisemmat rakentamisen ihanteet naurunalaisiksi. Miksi ihmeessä asettaa rakennuksen pääsisäänkäynnin ympärille kliseisiä koristekuvioita tai, herra paratkoon, ihmisiä tai eläimiä kuvaavia veistoksia? Miksi ihmeessä muurata ja rapata, kun käytettävissä on rauhoittavan symmetrisiä betonielementtejä?

Tällaista ideologiaa vasten funktionalistiset rakennukset varmasti näyttivätkin uusilta ja edistyksellisiltä. Ja aivan varmasti Le Corbusier sai pyyhittyä arkkitehtuurista pois joitakin rutiininomaisia hölmöyksiä, joihin aiemmat sukupolvet olivat jumittuneet. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että virikkeetön betonimöhkäle säilyttää esteettisen arvonsa vain niin kauan, kun joku toistaa sen taustalla olevia ihanteita korvaasi. Vivahteikkaampaa estetiikkaa noudattava rakennus taas vetää katsetta puoleensa, vaikka olisi vähän kömpelökin.

Olisiko myös niin, että romaanimittainen teos, jonka jokainen lause on looginen, täsmällinen ja kliseetön, on kuin Rewell Center tai Ikean Faktum-kaappi. Se on täydellisen riskitön, sillä tasaisessa pinnassa ei ole mitään, minkä voisi saattaa naurunalaiseksi. Joitakin kritiikkejä lukiessa tuleekin mieleen, että niiden taidekäsitys ei vaadi taiteilijalta "liikaa", vaan vääriä, taiteelle vieraita asioita.

Tämä voi tietysti liittyä pelkästään omaan taidekäsitykseeni. Olen kirjoittanut ala-asteikäisestä saakka (jolloin sana "taide" oli tietysti pelkästään aikuisten juttuja). Tekemisen puitteet ja aiheet ovat muuttuneet, mutta yksi asia on pysynyt samana: kirjoittaminen on suurelta osin puolitietoista hakemista, kliseillä leikittelyä ja siitä iloitsemista, että jokin lause kuulostaa hyvältä ilman, että minulla on aavistustakaan, miksi niin on.

Minulle kirjoittaminen ei koskaan ole loppuun asti mietittyjen ajatusten välittämistä. Jos jostakin syystä joutuisin sellaista kirjallisuutta tekemään, voisin saman tien palata takaisin virkamieheksi. Saan usein eniten iloa juuri sellaisten kohtausten kirjoittamisesta, joissa pelleilen oudoilla ideoilla tai olen yksinkertaisesti totaalisen hukassa. Jostakin kumman syystä ne ovat yleensä niitä kohtia, joihin lukijat (monet kriitikot mukaan lukien) kiinnittävät huomionsa ja joita he pitävät mielenkiintoisina.

***

EDIT: Täällä on muuten hyvin mielenkiintoinen Dalrymplen kirjoitus Le Corbusierista (julkaistu myös suomeksi taannoin Kerberos-lehdessä, en ikävä kyllä muista, missä numerossa).